"meni niin hyvin ku voi tilanteen huomioon ottaen vaan mennä, istuttiin puoltoista tuntia puistossa juttelemassa ja mä sain jopa pyydettyä kasvotusten anteeks siltä ja se sanoi että saan anteeksi, ja ku lähdettiin ni halattiin ja sanottiin että olis kiva jos pysyttäis kunnolla yhteyksissä ja vittu en tajua miks mä itken, kaikki meni hyvin ja tunteet ei palannut, miksi vitussa mä istun bussissa ja itken ja oksettaa ja itken"
Lähetän bussista tärisevin käsin sekavan viestin Lokille, hän sanoo että se on varmaan vain kaiken jännityksen purkautumista. Ehkä niin, toivottavasti.
(Lappitytön kasvot eivät ole muuttuneet ollenkaan ja hän kuulostaa aivan samalta kun puolitoista (kaksi kolme neljä melkein viisi) vuotta sitten mutta silti kaikki on toisin, hän puhuu miehestään enkä minä enää muista hänen parhaan ystävän siskon nimeä, hänellä on punainen panta lyhyessä tukassa ja minä olen vaaleatukkainen ja meikitön. Nypin nurmikkoa edessäni enkä uskalla katsoa häntä silmiin kertoessani kuinka pahoillani olen.)
Lokin viestit saavat minut lopulta tasaamaan hengitykseni; yritän muistaa terapeutin sanat tunteiden kokemisesta ja hyväksymisestä enkä laita musiikkia korviin ennen kuin olen istunut yli tunnin bussissa yrittämässä ymmärtää kaikkea. En ole varma tulinko yhtään mihinkään tulokseen, mutta Brahmsin unkarilaisten tanssien alkaessa soida käteni eivät enää tärise.
Viikon pakomatkan jälkeen olen taas Tampereella. En millään malttaisi mennä nukkumaan, haluan kuunnella viulusonaatteja ja lukea kirjaa (ja haaveilla pitkästä aikaa syömättömyydestä, mutta sitä ei tarvitse kertoa kenellekään).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)