sunnuntai 16. elokuuta 2015

hellogoodbye

Kun aloitin tämän blogin (edelliset blogini), en tiennyt kuka olin. Määrittelin itseni sairauteni (sairauksieni) kautta: olin ahdistunut Marie, masentunut Marie, epävakaa Marie. Syömishäiriöinen, itsetuhoinen, elämässä kokonaisvaltaisesti epäonnistunut. Hei, olen Marie ja haluan kuolla. Tuntui kuin olisin ollut vain tytön muotoinen kuori, joka esitti kaikille, itensä mukaan lukien, olevansa oikea ihminen.

Nimeni on Sanna, ja minä olen ihan oikea ihminen. Tänään minulla on päällä kokoa liian isot farkkushortsit ja H&M:stä ostettu valkoinen toppi, jossa on mustia sulkien kuvia. Lempivärini on marjapuuronpunainen, lempiruokani lasagne. Rakastan sitä, miltä ilma tuoksuu kun ulkona on kaksi astetta lämmintä. Pyöräilen aamuisin töihin, ja pukuhuoneen kaappini oveen on teipattu kuva dinosauruksesta. Yksin ollessani viihdytän itseäni vanhoilla PlayStation-peleillä ja fanfiktiolla. Haluan lapsia, kahden enkä kahdenkymmenen vuoden päästä.

En malta odottaa, että pääsen elämään loppuelämääni.

Blogini ovat vuosien varrella olleet tärkein purkautumiskeinoni, mutta minusta tuntuu etten enää tarvitse sellaista - tämä on paikka kertoa pahasta olostani, ja totuus on ettei minulla yksinkertaisesti enää ole paha olla. Olen onnellinen.

En poistu netistä kokonaan. Minulla on tumblr johon kirjoitan epämääräisen fanityttöilyn seassa paljon elämästäni ja paranemisesta; jos joku haluaa sen osoitteen niin minulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen pikkusievyys@gmail.com. Saa minulle muutenkin kirjoittaa jos tekee mieli jutella.

Hyvästi, ja kiitos teille kaikille kun olette lukeneet ajatuksiani ja jakaneet omanne. Olette olleet tärkeämpiä kuin voitte kuvitellakaan.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

someone

Syntymäpäiväviikonloppu oli aika ihana. Lauantaina ravintola isovanhempien ja enon perheen kanssa (serkkutyttö jota pidin sylissä neljäkiloisena täyttää kohta viisitoista, mitä ihmettä?), illalla leimarit Sinin ja hänen kavereiden kanssa; sunnuntaina epämääräinen sohvallaroikkumispäivä Marjan ja Sinin ja Xboxin kanssa. Olen kaksikymmentäneljävuotias; pikkuhiljaa oloni alkaa myös olla aikuinen. Ehkä se johtuu siitä että olen tajunnut, ettei aikuisuus tarkoita hauskanpidon lopettamista, eikä etenkään ongelmien maagista katoamista.

Olen ollut töissä kaksikymmentäkaksi päivää, ja olen rakastanut jok'ikistä päivää - en välttämättä jokaista hetkeä, kenellä tahansa loppuisi huumori kesken kun ulkona sataa kaatamalla ja yrittää tasapainotella täyttä kottikärryä liukastumatta mutaan ja kaatamatta hautakiveä - niin paljon etten ole uskoa todeksi, en ole vieläkään halunnut kertaakaan jäädä aamulla kotiin tai tekaista sairastumisen ja lähteä aikaisin kotiin. En muista milloin olen viimeksi jaksanut henkisesti niin hyvin, että olisin ollut kaksikymmentäkaksi päivää lintsaamatta. Ehkä joskus... en ihan vilpittömästi tiedä. Useita vuosia siitä joka tapauksessa on. Vuosi sitten olin sairaslomalla, kaksi vuotta sitten päiväosastolla, kolme vuotta sitten olin itsemurhariski. Tänään pyöräilin reippaana kotiin kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen.

(Mitä jos tämä on vain jokin hetkellinen mania? Mitä jos romahdan syksyllä, tai ensi viikolla? Naurettavan ristiriitaista: saan illalla paniikkikohtauksen koska olen niin onnellinen. Yritän tasata hengitykseni mutta välillä minua pelottaa niin paljon etten tiedä miten päin olla.)

Seuraavan muutaman viikon aikana tapahtuu paljon: sukukokous, serkun rippijuhlat, armeijan aloittaneen Pikkuveljen sotilasvala, vanhempien Suomeen muutto, treffit. Päivät lyhenevät, eikä kunnon kesääkään ole vielä edes ollut.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

jos kaikki

Haluaisin kovin kirjoittaa, mutten tiedä miten pukea asioita sanoiksi. Elämäni on tällä hetkellä pelottavan normaalia.

Töissä on ihanaa. Kahden viikon jälkeen ei ole vielä kertaakaan kaduttanut, eikä yhtenäkään aamuna (herätys 05:45: onnea, saat rahaa jos nouset nyt!) ole tehnyt mieli jäädä nukkumaan. Uskallan jutella ihmisten kanssa, muistan monen nimet ja minua kutsutaan nimellä.

Syön kunnolla, pakkohan minun on että jaksan. Aamupala lounas välipala päivällinen iltapala, paljon vihanneksia ja hedelmiä ja maitotuotteita ja jopa lihaakin. Paino tuntuu laskevan hitaasti mutta varmasti, mutta eiköhän se ole ihan normaalia kun alkaa yhtäkkiä tehdä niin paljon fyysisesti rankempia päivä.

Siivoan, leikin kissojen kanssa, käyn kuorotreeneissä, katson vanhoja salapoliisielokuvia Yle Areenasta, vitsailen Marjan kanssa, joogaan, menen aikaisin nukkumaan jotta jaksan taas huomenna. Herään töihin, hymyilen.

Täytän sunnuntaina kaksikymmentäneljä vuotta: olen aikuinen.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

if we only die once

Kävelen aamulla tuttua reittiä Appelsiinin ja Riinan luota, aamuaurinko paistaa ja ulkona on lämpimämpää kuin säätiedote alunperin ennusti. Kotiin päästyäni Marja on edelleen nukkumassa enkä halua herättää häntä turhaan, joten menen sänkyyn lukemaan puhelimeni näytöltä ja nauttimaan hiljaisuudesta. Kissa kellahtaa viereeni nukkumaan, puriseva pieni patteri lantiotani ja reisiäni vatsen, ja on niin suloinen että minun on pakko yrittää ottaa meistä kuva.

Katson kuvassa verhojeni läpi paistavaa aurinkoa, raajat levällään retkottavaa kissaa, shortsien alta pilkistävää rusketusrajaa. Jos siinä olisi kuka tahansa muu kuin minä itse, sanoisin että lantion muodostama kaari näyttää kauniilta, että kuvan naisella ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mutta koska tiedän vartalon kuuluvan minulle itselleni, kiertelen ja kaartelen ja vältteleen ja vähättelen: kuvakulma sattuu olemaan sellainen jossa kaikki näyttää pienemmältä, löysä toppi piilottaa vatsamakkaran ja toisen ja kolmannen, kissa peittää pahimmat osat reisistä. Enhän minä. Ei.

Puen kengät jalkaan ja lähden koiran kanssa ulos hengittämään, yritän keskittyä tärkeämpiin asioihin. Kahlaamme järvessä ja tutkimme pieniä metsäpolkuja, istun katsomaan vesihiihtäjiä ja juon Muumi-limsaa. Huomenna on uusi päivä työssä josta pidän niin paljon että tekisin ilmaiseksi, ylihuomenna alkaa kesäkauden kuorotreenit. Ei minun tarvitse olla laiha, ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse.

(Ehkä jos toistan sen tarpeeksi monta kertaa, alan itsekin uskoa sitä.)



lauantai 4. heinäkuuta 2015

happy

Pelkään niin kovin paljon että tämä on vain jokin masennusta edeltävä mania; että en minä oikeasti näin onnellinen ole.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

run it

Terveemmäksi muuttumisessa on se huono puoli, että mitä parempi olo on yleisellä tasolla, sitä pahemmalta ne oikeasti huonot hetket tuntuvat. On se kuitenkin sen arvoista, etenkin kun minulla on ystäviä jolle voi laittaa viestiä ja puriseva kissa jonka kanssa käpertyä sänkyyn. Whenever you're going through a bad day just remember, your track record for getting through bad days, so far, is 100%; and that's pretty damn good. Yritän muistaa hengittää, sisään ulos sisään ulos sisään ulos vaikka kuinka jokin ääni sisälläni käskisi minun lopettaa.

Helsinki Pridessä olin pikkuruinen toppi ja sateenkaarivyö päällä. Tunsin oloni valaaksi pikkuruisen Pinnin vieressä mutta hymyilin kuitenkin aidosti, räpsin valokuvia ja join siideriä ja uskalsin istua puistossa yhtä vaille ventovieraaseen porukkaan.

Aloitan uudessa työpaikassa keskiviikkona. Välillä pelottaa etten osaa tarpeeksi, mutta sitten muistutan itseäni - työnantaja tiesi heti alusta että olen vastavalmistunut, ei hän olisi minua palkannut ellei uskoisi minun selviävän kaikesta. Ja jos on jotain mitä en osaa, niin eihän se haittaa; tiedän kuitenkin olevani nopea oppija, eikä kukaan oleta uuden työntekijän osaavan täydellisesti kaikkea heti kättelyssä.

Kyllä tämä tästä.


torstai 25. kesäkuuta 2015

FROOT

Kuuntelen vanhoja soittolistoja ja mietin, kuinkakohan monta kertaa olen alkanut itkeä kuultuani jonkun tietyn kappaleen. Aerosmith ja lukioaikainen tyttöystävä, CMX ja yliopistoaikainen tyttöystävä, Snow Patrol ja Lappityttö, Marina & the Diamonds ja Viiru. Enää en itke ja kaipaa menneitä suudelmia, mutta tuskin tulen ikinä saamaan muistoja pois. En tiedä, haluisinko poistaa ne vaikka pystyisin.

(Marina & the Diamonds ja Viiru: vaikken olekaan itkenyt sitten eron, en edes esitä etteikö hänen menettäminen edelleen sattuisi. Lokki ja Marja ovat kuin siskoja minulle mutta Viiru oli paras ystäväni ennen kuin oli enemmän. En tiennyt että voi olla näin ikävä yhden ihmisen ystävyyttä, että voi olla niin loukkaantunut siitä kuinka hän minua kohteli ja tietää ettei parisuhde olisi ikinä toiminut, mutta silti - ikävöin häntä niin paljon etten välillä tiedä mitä tehdä, kaikesta paskasta huolimatta. En uskalla käydä hänen Facebook-sivullaan tai tumblrissa, koska hän oli se joka laittoi välit poikki ja haluan kunnioittaa sitä, mutta lähinnä koska en halua nähdä todisteita siitä että hän heitti kaiken pois ja jatkaa onnellisena elämäänsä ilman minua.)

(Kerta toisensa jälkeen ihmiset osoittavat, kuinka helppoa minusta on päästää irti.)

(Ensimmäistä kertaa vuoteen mietin teriä.)

maanantai 22. kesäkuuta 2015

even if it's just in your

Paljon menoa, vähän energiaa. Menen silti, pakkohan sitä on.

Valmistujaiset tulivat ja menivät (Pikkuveli, Lokki, Kiuru ja minä rivissä sohvalla, Pikkuveli nukahtaa muita vieraita odottaessa vaikka ruudulta pyörii zombieleffa (tietenkin zombieleffa, aina zombieleffa) ja minä, Lokki ja Kiuru nauramme ja nauramme ja nauramme), kirjahyllyssäni on todistus jossa lukee puutarha-alan perustutkinto: kukka- ja puutarhakaupan linja, puutarhuri enkä ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Olen valmis aloittamaan työn alan ammattilaisena - niin, kerroinko että sain työpaikankin? Ei se ole kuin neljän kuukauden vuorotteluvapaasijaisuus, mutta silti, työpaikka. Miten yhtäkkiä tapahtuu niin paljon? Pelkään etten tule jaksamaan, mutta sitten mietin mennyttä kevättä: jos jaksoin sen niin kyllä minä jaksan neljä kuukautta töissä, etenkin kun palkkani on tuplasti sen verran kuin mitä valtiolta saan. Kyllä tämä tästä.

Tänään olen istunut koko päivän sohvalla pelaamassa Tomb Raideria ja toipumassa kummiperheen luona Pikkuveljen kanssa vietetystä juhannuksesta. Kaiuttimistani kuuluu Taylor Swift (oi kuinka 1989-levystä tulee aina Heli mieleen, en voi olla hymyilemättä kauniille muistoille) ja Marja häärää jotain omassa huoneessaan. Ihanan rauhallista.

torstai 11. kesäkuuta 2015

matkustan


Melkein päivälleen kaksi vuotta sitten istuin päiväsairaalan sohvalla Helin kännykkä kädessä, tuijotin oppilaitokseen hyväksyttyjen listaa enkä ollut uskoa näkemääni ennen kuin Heli sanoi että kyllä se on minun nimeni muiden joukossa. En silloin tiennyt kasveista mitään ja itsestäni vielä vähemmän - leikkasin ihoni iltaisin verille ja revin kurkkuni kynsillä auki, en osannut hallita tunteita saati sitten tekojani, ja asetin aina, aina muut itseni edelle, seurauksista viis.

Kaksi vuotta koulussa, vuosi terapiassa ja pari kuukautta Kiinassa myöhemmin, enkä enää tunnista vanhoja tekstejä minun kirjoittamiksi. Enhän minä vielä terve ole, välillä vaivun epätoivoon enkä meinaa jaksaa enkä uskalla edes ajatella lääkityksen lopettamista, mutta ihan oikeasti: valmistun ammattiin, aloitan uudessa työpaikassa kolmen viikon päästä, en ole itsetuhoinen, en anna äitini tai kenenkään muunkaan kohdella minua kuin roskaa, syön ja nukun säännöllisesti, osaan hillitä ja hallita tunnekuohuja, tiedän että oman henkisen hyvinvoinnin tulee olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Olen minä aika pitkälle päässyt.

(Kaiken lisäksi kävelen ulkona ja tunnistan kasvin toisen kolmannen ja tuon ja tuon ja tuon, tiedän miten ne leikataan ja hoidetaan ja miten ne tieteellisesti luokitellaan. Mä osaan jotain.)

Huomenna laitan uudet mekon päälleni, kiipeän vihreisiin korkokenkiini ja lähden viimeisen kerran koulua kohti. Kun palaan iltapäivällä kotiin, kädessäni on todistus puutarhatalouden perustutkinnon suorittamisesta. Hassua.

lauantai 30. toukokuuta 2015

everything is cool

Aurinko paistaa kasvoilleni kun juoksen Tampereen rajan yli kohti Kangasalan pikkuteitä, kauemmas ja kauemmas kotipihasta. Tump tump tump tump, pinkit tossut iskevät soraa vasten musiikkini tahtiin minuutti toisen kolmannen kahdennenkymmenennen jälkeen kunnes on pakko hidastaa vauhtia hetkeksi.

Ajattelen varastosta löytyneitä, vuosi sitten täydellisesti istuneita shortseja jotka eivät enää nouse edes reisien yli, ja pidennän askeleitani.